Tässä hän on! Eli Aceline Aaltomeri. Hän tuli tälle pienelle - mutta kauniille - maalaispaikkakunnalle työn perässä. Aceline haluaa nimittäin politiikkaan. Ja täällä hän sitä saa. Siis harrastaa paikallispolitiikkaa.
Tässä vuorostaan on hänen kotinsa. Pieni ja mitätön, mutta tietyllä tapaa jopa kaunis.
"Tästä on hyvä laajentaa taloa, kun rahaa tulee", Aceline tuumasi.
Aceline ei kuitenkaan halunnut jäädä paikoilleen ihailemaan uutta tonttiaan, vaan suuntasi jo suoraan kaupungintaloa kohti, tarkoituksenaan hoitaa nämä työasiat aivan virallisestikin kuntoon.
Oh-hoh, miten hulppea ja ylellinen kaupungintalo olikaan! Miten hän olikin luullut, että tällaisella syrjäkylällä, kuin Appaloosa Plainsilla, ei olisi varaa pitää yllä kunnon kaupungintaloa? Miten ihmeessä hän todellakaan oli voinut kuvitella noin?
Allekirjoitettuaan viimeisetkin työnhakuun littyneet paperit, Aceline hölkkäsi kaupunginkirjastolle opiskelemaan, ajatellen omaa tulevaisuuttaan.
Miten ajattoman kotoisa tämä paikka olikaan! Tässä kylässä kaikki tuntui olevan täydellistä - maisemat, kaupungintalo ja kirjasto. Paljon parempaa, kuin hänen entisessä asuinkaupungissaan, Bridgeportissa.
Lukiessaan kirjaa karisman kehittämisestä, Acelinen mieleen juolahti ajatus: hänen täytyisi lähteä puistoon tapaamaan muita paikallisia, tietenkin.
Nyt Aceline oli ehtinyt lukea kirjansa loppuun. Hän pudotti sen takaisin hyllyynsä ja kaasutti tuota pikaa puistolle.
Kyllä puistossa kävikin kuhina! Yksi paistoi ruokaa tulella, toinen taas katseli lintuja ja kolmas oli täällä valkean hevosensa kanssa.
Aceline talsi makkaranpaistajan luo ja alkoi jutella niitä näitä. Alussa kaikki sujuikin ihan hyvin...
... mutta tutustuttuaan toisiinsa hieman paremmin, simien sukset alkoivat mennä ristiin. Toinen heistä, eli Aceline rakasti lapsia, mutta Acelinen juttukumppani, Juanita Blanco taas inhosi heitä.
Mutta Aceline ei jaksanut pitkään ajatella tuotakaan. Nimittäin, nähtyään erään valkoisen hevosen, hän lähti sen luokse, antaakseen sille herkkupalan. Toki hän helli sitä muutenkin. Mutta... kuka olikaan tämän ihanan, lumenvalkoisen humman omistaja? Saisikohan hän jopa ratsastaa tällä hevosella hieman?
"Ei!" raikui vihainen, mutta myös pikkuruisen pelästynyt ääni ympäri puistoa. No, ei kaikkien olisikaan pakko antaa hevostaan lainattavaksi - vaikka ei hän toki sille olisi mitään tehnyt. Ei edes varastanut, hänhän rakasti eläimiä - ja piti ystävällisellä mielellä myös heidän omistajistansa.
Pian hevon haltija, Sofia Martingale tajusi itsekin tämän Acelinen eläinrakkauden. Ja kiitos tämän, molemmat alkoivat pitää toisistaan entistä enemmän. Tuntui jo hieman siltä, että Aceline ja Sofia ystävinä tarkoittaisi samaa, kuin sanontatapa paita ja peppu.
Tuossa tuokiossa Sofiasta ja Acelinesta oli tullut ystävykset. Heillä tosiaan synkkasi yhteen.
Jos Aceline piti Sofiasta, hän ihaili myös tämän hevostakin. Kuinka kaunis se osasikaan olla... vähän niin kuin Lumikki. Mutta tietysti hevoseksi taiottuna.
Nukkumaanmenoaika alkoi jo lähestyä. Niinpä Aceline pakkasi kimpsunsa ynnä kampsunsa ja nousi taksin kyytiin. Taksin kohti kotia.
Kotona Aceline nautti ensin iltapalansa, jonka jälkeen hän teki kaikki tarvittavat iltatoimensa, kuten vaikkapa iltasiivouksen.
Miten kiehtovalta näyttikään, kun pihalamppu suuntasi valoa kohti seiniä pimeässä kesäillassa...
Aceline poimi maasta purkin. Hän laski sen mustaan, metalliseen roskalaatikkoon. Siivottuaan tontin, hän vetäytyi unten maille, pehmeiden lakanoiden väliin.
Miten houkuttelevalta tuntuikaan ajatus siitä, että kohta olisi aivan toisissa maailmoissa. Unten ja tarinoiden maailmassa!
Aamulla - tai siis jo aamuyöllä - herätessään, Aceline lampsi suoraan jääkaapille, otti sieltä tuoremehutetran ja joi sen tyhjäksi. Aikainen lintu madon nappaa!
Juotuaan aamiaisensa, Aceline lähti pienelle juoksulenkille, ihailemaan auringonnousua.
Mikä tämä häkkyrä oli oikein olevinaan? Se näytti joltain aitaukselta. Kenties jonkun lähitilan hevoset laidunsivat siinä... kenties.
Aceline kulki vielä hieman matkaa, mutta nähtyään esimiehensä asunnon, hän päätti käydä pienellä yllätysvisiitillä.
Olipa tässä naapurustossa paljon simejä, jotka ymmärsivät hyvän päälle... mukaan lukien esimies Chexanne Fox. Molemmat, Chexanne että Aceline, olivat yhdeltä luonteenpiirteeltään näes kunnianhimoisia.
Jo pienen hetken päästä oli Acelinen aika lähteä töihin.
"Hyvää työpäivää!" toivotti hänen pomonsa, jolla oli tänään töistä vapaata.
Töiden jälkeen Aceline meni kuntoilemaan. Kuntosalille, tietenkin. Ensiksi hän toki peseytyi, olihan hän likainen, eikä Aceline omistanut suihkuakaan, koska siihen ei ollut vielä riittävästi rahaa. Ehkä joskus tulevaisuudessa...
Jaksa, Aceline! Jaksa! Kuntosalilla Acelinen sisu kyllä kävi jo koetuksella, mutta hän vain jaksoi... jaksa vielä pieni hetki, Aceline! Ihan pikkuriikkinen!
Kuntosalin jälkeen Acelinen päätti vaivanpalkaksi hemmotella hieman itseään ja suunnata kaupungin nimekkäimpään ravintolaan.
Ravintolassa musikki soi ja lasit kilisivät. Paikka oli muutenkin todella tyylikkään oloinen. Täällä voisi olla vaikka iäisyyden!
Mutta ei ehtinyt. Päästyään ravintolasta, Acelinella oli jo tulipalokiire seuraavaan kohteeseensa, elokuvateatteriin.
Olipa tämä filmi mainio!
"Voisin tulla katsomaan tätä joskus toisenkin kerran", arvioi neiti Kriitikko, Aceline, katsomaansa elokuvaa.
Päästyään takaisin kotopuoleen, Aceline tarttui kuulakärkikynäänsä ja hoiti hieman paperiasioita.
Aamulla Aceline heräsi yhtä virkeänä kuin edellisinäkin aamuina! Aurinko paistoi jo täydeltä terältä. Miten tuntuikaan, että täällä, Appaloosa Plainsissa, olisi ikuinen kaunis sää! Miten tuntuikaan... niin ihanalta olo taas kerran...
Oih! Pesukarhuja! Ne olivat todella sieviä. Ja nyt ne olivat täällä.
Mutta ei auttanut jäädä niitä katsomaan. Pian oli nimittäin lähdettävä jo töihin. Aceline ahmi aamupalansa äärimmäisen nopeasti, jonka jälkeen oli pikaisen aamusiivouksen vuoro.
Acelinen pedatessa petiään, kuului toiselta puolen taloa auton tööttäystä. Kimppakyyti oli tullut!
Oli aika lopettaa siivoaminen. Aceline puki nopeasti työvaatteet päällensä ja alkoi lähestyä kimppa-autoa.
Muutes... miksiköhän tämä auto oli noin huonossa kunnossa... sehän oli lähestulkoon ajokelvoton!
Rekisterikilpi pysyi kiinni auton ruosteisessa metallissa vain murtumaisillaan olevan pultin ansiosta, auton jo haurastunut radio-antenni oli joka sekunti välittömässä katkeamisvaarassa - ja oli täysi ihme, etteivät auton ulko-ovet auenneet kesken ajomatkan... ihme se oli... tosiaankin...
Nyt se on julkaistu - upo-uuden LC Aaltomeren ensimmäinen osa! Jos löydätte tekstistä virheitä tai muuta paranneltavaa, muistakaa kommentoida asiaa!
Ja muutenkin, kommentoikaa kaikki, jotka tämän osan olette sattuneet lukemaan - se on helppoa! :-)